Etusivu » Blogi » Osasinkin uida yksin!
23/07/2014

Osasinkin uida yksin!

Heinäkuun 23. Päivä, ja vihdoinkin otan asiakseni kirjoittaa blogia. Siitä onkin jo aikaa. Aika menee nopeasti ja työn ja kiireen täyteläisessä elämässä on syynä yleensä ettei ehdi tai muista.

Suurin syy kuitenkin on se, ettei jaksa. On vaan niin puhki, ettei jaksa ajatella enää. Kun ajattelet taukoamatta töitä tai lapsia, vuoron perään; Uusia projekteja, (deadline lähestyy aina), tai sitä miten elää kuitenkin lasten ehdoilla, ja mahduttaa kaikki nämä työt kiireiseen arkeen. Mutta niin ne päivät menee, lapset kasvaa pikkuhiljaa ja työt tulee tehtyä ja ajattelet illalla nukkumaan mennessä että selvisin taas tästäkin. Huomenna on taas uusi päivä.

Näin kesäisin on aina aikaa ajatella. Tulen mökille, paikkaan minne olen tullut koko elämäni, joka kesä. Tämä paikka on sieluni koti, en tiedä tärkeämpää paikkaa. Täällä pystyin taas kerran kokoamaan koko vuoden menneet asiat.. Pähkäilen pääni puhki miksi näin ja niin ja mitä pitäisi tehdä, ja tajuan että en pysty parempaan kuin olen jo tehnyt; olemalla oma itseni. En voi parempaan.

Vuosi sitten ajattelin toisin; en uskaltanut olla oma itseni, en edes tiennyt kuka enää olin. Olin todella pihalla ja rikki.

Olin elänyt muiden ehdoilla liian kauan. Luulin että olin sekoamassa, sillä en enää osannut ajatella konkreettisesti; Ajattelin etten osannut tehdä mitään ilman toisten opastusta. Tämä on kamalaa todeta ääneen, sillä olin ollut itse se kuka aina, koko aikuiselämäni oli huolehtinut muista ja heidän pärjäämisestään ja laittanut itseni totaalisesti likoon heidän vuoksensa. Tiesin että olin todella vahva, että jaksoin menneiden vuosien suuret muutokset, työpaineet, lasten syntymät, suhdekoukerot ja kaiken muun siltä väliltä, mutta arvostukseni itseäni kohtaan oli hävinnyt.

Minulla oli hirveä paine suoriutua hyvin, tehdä huikea ura, mutta samalla olla hiljainen hissukka pullaa paistava mamma, joka ei ikinä menetä hermojaan. Jos epäonnistuin, tai en täyttänyt kaikkien toiveita, tuli piiskaa. Mutta uskon porkkana palkintoon, ja piiska vain ärsyttää tälläistä itsepäistä aasia. Uskon positiiviseen kannustukseen, ja nauruun ja tekemiseen hyvällä filliksellä.

Vielä viime kesänä olin siis siinä uskossa etten pysty kohtamaan kaikkia tulevia haasteita. Ja niitä oli luvassa todella paljon! Oli tulossa omaa TV- showta ja tuhat muuta rautaa tulessa. Yritin valitettavasti kaikkeni pysyä tässä harhassa, että tarvitsen muita, en ole tarpeeksi hyvä.

Mutta kun lopullinen seinä tuli vastaan, oli pakko ottaa härkää sarvista kiinni, ja tehdä päätös, luovutan tai sitten en. No tottakai en luovuttanut, ja kiitos luojan, että itseluottamus ja intuitioni, usko omaan itseeni oli niin vankalla pohjalla että huomasin alkuräpiköinnin jälkeen että helvetta sentään, mähän uin! Ihan itse! Ei kukaan kertomassa vieressä tai arvostelemassa että en muka osaa.

Tämän oivalluksen ja uskaltamisen tuloksena minulle avautui uusi ovi, ja se oli ovi jonka takana loisti aurinko. Ei näkynyt synkkiä myrskypilviä tai negatiivisyyden verkkoa ympärilläni, vain ainostaan puhdasta kirkasta valoa. Myös oli uskomatonta huomata että suurin osa ihmisistä kenen kanssa työskentelin olivat positiivisia ja nauravaisia ihmisä. Kaikki puhalsi yhteen hiileen ja arvostivat toisten mielipiteitä. Olin unohtanut että näinkin voi olla. Shokeraavaa!

Pikkuhiljaa ajan kuluessa huomasin että asiat toimii, osaan hoitaa ne itse, minua ei pelota ja olen löytänyt itsekunnioitukseni takaisin. Tämä on ihana tunne. Löysin itseni , sen Nooran joka olin silloin joskus.

Uskon että minut pelasti nauru, positiivisuus ja kiitollisuus. Olen niin onnelinen kaikesta mitä minulla on; On töitä ja terveet lapset ja kaikki menneet pettymykset ja surut saavat silloin toissijaisen merkityksen. Niillä ei ole merkitystä sillä elän mennäkseni eteenpäin, en taaksepäin. Mitäpä niitä vanhoja vatvomaan!

Teen elämästäni sitten elokuvan joku päivä. Kertomista kyllä riittää ;) 10446707_10152607052759187_1396266868876572928_n